Syypäät mun hymyyn

Neljä viikkoa pentuelämää takana. Noita ei voi hymyilemättä katsoa. Suurin osa ajasta vielä nukutaan, mutta silloin kun ollaan hereillä, niin onhan se menoa ja meininkiä. Ensimmäiset murinat ja rähinät on kuultu. Välillä sattuu kovastikin, kun maistellaan toista päästä, jalasta tai korvasta. Penna saapuu aina poliisina paikalle, kun homma tuntuu karkaavan lapasesta. Silloin unohtuu siskon tai veljen kuritus ja suunnaksi otetaan liikkuva maitobaari.

Nyt olisi ehkä aika esitellä pentulaatikon porukka hiukan paremmin. Kuvat ovat muutaman viime päivän ajalta. Pentujen kuvaus on yllättävän hankalaa...

Petronella 

Petronella tomerana kun pojat sammu kesken leikin

Pujotan Petronella on saanut nimensä yhen Lapin legendaarisen naisen mukaan. Meän Petronella on oikein vankka tyttö. Ruokahalun on perinyt äidiltään ja sen huomasi heti syntymästä alkaen. Pentu oli tississä kiinni ennen kuin napanuora oli edes poikki. Petronella on oikein utelias ja kulkee omia polkujaan mutta viihtyy kyllä sylissäkin. Tosi paikan tullen pistää massallaan toiset matalaksi ja syö myös matolääkkeen sylkemättä.

Alaskan Miina

Pujotan Alaskan Miinan olen nimennyt itsekkäästi itseni mukaan. Olin 10 vuotta sitten Alaskassa opintoihin liittyvässä työharjoittelussa ja sen jälkeen sain tämän liikanimen. Meidän paliskunta on tunnettu poromiesten liikanimistä. Niinpä minäkin olen saanut omani. Miina on ihan Pennan kopio. Sen turkkikin kimaltelee samalla tavalla kuin emällään pentuna. Se on se isopäisin pentu, joka imi kolme nisää siinä ajassa kuin muut yhden. Miina on vähän harkitsevaisempi ja rauhallisempi kuin siskonsa mutta tutkii kyllä uteliaana uusia paikkoja. Sillä on lupaavan pitkä runko ja raajoissa kulmauksia. Saapa nähdä, mitä siitä vielä tulee.

Poro-Kristiina valmiina söpöyshyökkäykseen

Pieni ja sievä

Pujotan Poro-Kristiina on oikea lellipentu. Se on kärsinyt kovia, mutta nyt se on jälleen kunnossa ja siitä on kuoriutunut oikea riiviö. Se tykkää olla sylissä ja pusutella naamaa kunnes lopulta nappaa pikku naskalihampailla nenästä kiinni. Se saattaa pyrähdellä itsekseen pitkin huonetta ja hyökkäillä nukkuvien sisarusten päälle. Minä tykkään mahoton sen luonteesta ja rakennekin on ok. Se on oikea sinnikko, joka ei anna periksi, vaikka kaikki muut sisarukset kurittavatkin sitä. Poro-Kristiinasta on kirjoitettu 50-luvulla kirja, josta en edes tiennyt ennen kuin nimesin pennun. Muistan vain, kuinka minua on kutsuttu joskus pienenä lapsena Poro-Kristiinaksi ja siitä se nimi on jäänyt mieleeni.

Seuraavaksi vuorossa on Pujotan kultapojat. Pojille oli nimivaihtoehtoja useitakin, mutta jotenkin ne nimet vain tuli ja sopivat niille kuin nenät päähän.

Pujotan Iivo ja Pujotan Musti

Iivo antaa porolle kyytiä

Pujotan Iivo on kuin nallekarhu. Oikein lupsakka ja halittava. Kyllä siltäkin silti vauhtia löytyy ja kovasti on osoittanut kiinnostusta leluihin. Se on melko rohkea uusissa paikoissa mutta ei vielä yhtä kova menemään kuin siskonsa. Oikein lupaava rungoltansa ja takakulmauksetkin ovat kunnossa. Usein Iivo ja Miina ovat sivussa pentukähinöistä, kun muut kolme painivat ja rähisevät oikein kunnolla.

Musti tietää, miten poro kesytetään

Pujotan Musti on rakenteeltaan ihan isoisänsä Niken kopio, lyhyemmällä karvalla vain. Oletan siis, että Ponku on tämän mustan pojan isä, vaikka isyystestin tulokset eivät vielä olekaan tulleet. Musti jännittää hiukan uusissa paikoissa mutta toisaalta se pyörittää sisaruksiaan pentupaineissa ihan tosissaan. Sirutuksessa oli ainoa pentu, joka ei päästänyt ääntäkään. Ja sittenhän se on tosiaan astunut muita jo vissiin viikon verran. Saapa nähdä, mihin tämän pojan luonne kehittyy.

Minä odottelen vieläkin testituloksia. Aika hermoja raastavaa! Odotellessa on tosiaan ollut aikaa tarkkailla pentujen luonteita. Koko ajan nuo kehittyy ja viikon päästä ne voi taas vaikuttaa ihan erilaisilta. Kyllähän pentuja voisi tuijotella vaikka koko päivän jos ei tarvisi välillä mennä töihin.